Elämä on viimeisen kahden viikon aikana ollut tunteiden vuoristorataa. Tuntuu vähän siltä, kuin olisi jäänyt naistenpäivät pysyvästi päälle. Ensin ollaan niin Naantalin aurinkoa ja tuoksutellaan maaninen ilme kasvoilla ihanan raikasta talvi-ilmaa ja toisessa hetkessä itkeä turistaan silmän_entiset_valkuaiset punaisena räät nenästä valuen, kun pitäisi pakata ja lähteä ja emmää emmää emmää emmää, EMMÄÄ.
Jännitys lähdöstä alkoi hiipimään ensimmäisen kerran eilen illalla, kun kävin poikaystäväni kanssa syömässä ravintolassa ihan kaksistaan. "Ylihuomenna mie jo lähen."
Tai oikeastaan päälimmäinen fiilis on tällä hetkellä harmitus sen mahassa kutkuttavan jännityksen lisäksi. Olen hyvin pitkälti seurassa viihtyvää sorttia, joten lähteminen kuudeksi viikoksi niin sanotusti omiin oloihin tulee aluksi olemaan vaikeaa. Uskon kyllä vahvasti, että kunhan arki lähtee alkuhulinoiden jälkeen pyörimään normaalisti, elämä Tallinnan päässä helpottuu. Ikävä kotiin tulee varmasti aika ajoin ja suru voi tulla puseroon, mutta helpotuksekseni muutamat läheiset ihmiset ovat luvanneet vierailla luonani Tallinnassa.
Vaikka tällä hetkellä kodista lähteminen tuntuu ajatuksen tasolla ylivoimaisen haasteelliselta, olen tästä seikkailusta aivan täpinöissäni. Se, että olen saanut mahdollisuuden lähteä tutustumaan toisen maan ensihoitopalveluun, on lottovoitto. Tämän reissun aikana saan suoritettua koulutaipaleeni viimeisen harjoittelun, joten käytännössä olo on kuin Euro Jackpot-voittajalla. :) Ilman opettajieni kannustusta en kuuna päivänä olisi harkinnutkaan ulkomaille harjoitteluun lähtöä! Toivon saavani tästä reissusta mahdollisimman paljon irti niin kouluttautumisen, kuin uusien elämänkokemusten kannalta.
Mutta kuinka maailman surkein pakkaaja selviää tästä pakkausurakasta? (Ps. testing testing, miten puhelimella otetut kuvat toimii blogissa. Hyvin toimii!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Jätä terveisesi tähän!