Iloisia uutisia!

Olin väärässä työvuororytmin suhteen!

Aiemmin kerroin teille, että minulla on työvuorojeni välissä aina kolme päivää vapaata. Ainakin Suomessa työvuororytmi menee niin. No, olin väärässä. Täällä ensihoidossa vuorokauden mittaisten työvuorojen välissä vapaata voi olla vain 24 tuntia tai kaksi, ruhtinaallisimmin kolme vuorokautta. Ennen tänne tuloani laskin, että viimeinen harjoitteluvuoroni olisi 27.2., joten paluu Suomen kamaralle olisi koittanut vasta 28.2.

Viime työvuorossa kävin juttelemassa työvuoroistani vastaavan naishenkilön kanssa. Kävi ilmi, että harjoittelun tuntimäärä tulee täyteen yhdeksällä 24 tunnin pituisella vuorolla (huomaa, että opiskelin lukiossa lyhyen matikan..) ja tuon vaihtelevan työvuororytmin vuoksi viimeinen vuoroni onkin jo 15.2., eli reilun viikon alkuperäistä suunnitelmaa nopeammin.

Olin aivan puulla päähän lyöty, sillä olinhan varautunut olemaan täällä lähes kuusi viikkoa. Ensimmäiseksi huolestuin, että koulun tai harjoitteluni ohjaavan opettajan puolesta tämä nopeutettu työvuororytmi olisi koettu hankalaksi. Otin samointein uutiset kuultuani yhteyttä ohjaavaan opettajaani, joka näytti minulle asian suhteen vihreää valoa saatteella "kyllähän aikuinen ihminen tietää, minkä verran jaksaa töitä tehdä." Ja kyllähän nuori ihminen seisoo päällään vaikka seipään nokassa väliaikaisesti, jos on pakko. Nih!

Mietittyäni asiaa hetken tajusin, että
A) Pääsen toden totta aiemmin KOTIIN
B) Nukkumaan sänkyyn sohvan sijasta
C) Nukkumaan toisen viekkuun
D) Luopumaan yksinäisyydestä aiemmin
E) HURRAA!

Totesin, että täähän on vaan hiton hyvä juttu. Koulun viimeinen harjoittelu olisi nopeasti ohi ja pystyisin keskittymään siten täysillä lukemaan viimeisiin tentteihin. Pitänee lähteä tulisaisostoksille pikimmiten. :)

Harkkavuoro 2

Harkkavuoro 2: Ensihoitopalvelun pääasema, Mustamäen kaupunginosa
Keikkamäärä: Paljon!, joista lapsipotilaita 4?

Meillä oli niiiiin paljon hälytyksiä, että menin laskuissa sekaisin alta aikayksikön. Enkä muistanut kysyä team leaderiltamme keikkamäärää. Täytyy huomenna kolmannessa vuorossa selvittää, saisinko keikkamäärää tietooni vielä jostain. Voisin sitten päivittää asian tänne ihan itsenikin vuoksi, niin saisin sitten viimeisen vuoron jälkeen kokonaismäärän kaikista keikoista. Lapsipotilaiden määrää seuraan sen vuoksi, koska Suomessa 14 harjoitteluviikon jälkeen olin hoitanut vain kaksi lapsipotilasta. Palaan asiaan tämän suhteen myöhemmin!

Tällaisissa työvaatteissa kuljen! Vaatetus on samanlainen kuin kaikilla työntekijöillä.
Kuvasta puuttuu vielä työasuun kuuluva ulkotakki, joka on hyvin samaa tyyliä kuin kuvassa päällä oleva liivi.

Toinen harjoitteluvuoro meni huomattavasti mukavammin terveenä. Tällä kertaa asemapaikkani oli ensihoitopalvelun pääasemalla Mustamäen kaupunginosassa. Asema on hyvin moderni, kaksikerroksinen rakennus. Työvuorossa olevien henkilöiden lisäksi asemalla työskentelevät myös ensihoitopalvelun hallinnollisen puolen henkilöt. Nukkumahuoneissa ei tällä kertaa nukuttu ambulansseittain, vaan miehille ja naisille oli eri huoneet. Varustelu huoneissa oli sama kuin viimeksi. Ns. sosiaalitiloihin kuuluvat isot pukuhuoneet, joiden yhteydessä on isot peseytymistilat ja sauna<3, sekä keittiö-olohuone -kompleksi.

Neljän hengen nukkumahuone, miun petipaikka oikealla edessä.

Kokemuksesta voin sanoa, että kyllä tässä unta kaaliinsa saa.

Työvuoroni aikana työskentelin kahden eri assistant nursen kanssa. Ensimmäisen puoliskon vuorosta olin nuoren mieshoitajan kanssa, puhuttakoot hänestä vaikka nimellä Moottoripyörämies (koska hän kertoi harrastavansa moottoripyöräilyä). MP-mies puhui erittäin hyvää englantia. Hän kertoi minulle työskennelleensä ensihoitopalvelulla nyt lähes kaksi vuotta. Koulutukseltaan hän on sairaanhoitaja. Pääsin MP-miehen ohjauksessa laittamaan ensimmäiset suoniyhteydet tässä maailmankolkassa ja sainkin palautetta näppärästä työskentelystä.

Vuoron ensimmäinen puolisko eteni mukavasti, kun työasioiden lisäksi keskustelimme MP-miehen kanssa mm. matkustamisesta, Suomen ja Viron terveydenhuollon ammattihenkilöiden koulutuksien eroista (joka onkin hyvä aihe kirjoittaa auki tänne blogin puolelle) ja Tallinnassa asumisesta. Tämän lisäksi minulla oli tietyistä keikoista paljon kysymyksiä hoitoprotokollien osalta. Esimerkiksi aivohalvauspotilaiden osalta erot ovat kyllä varsin huomattavat ja niitä jäinkin mietiskelemään pitkäksi aikaa. On ollut jännää huomata, kuinka aivot raksuttavat jokaisen keikan kohdalla ja tulee lähes poikkeuksetta mietittyä, miten asiat Suomen ensihoidossa tehtäisiin. Vaikuttaa siltä, että täällä ei tehdä läheskään niin paljoa töitä kaikkien potilaiden kohdalla, kuin mitä Suomessa.

Sisätöppöset ja työkengät siistissä rivissä sängyn vieressä.

Päiväsaikaan keikkoja oli lähestulkoon jatkuvalla syötöllä. Puolen päivän aikoihin ambulanssiimme tuli team leaderiksi opiskeleva hoitaja, jonka tarkoitus oli suorittaa valvottu testi kolmen hälytyksen verran. Tänä aikana odottelin asemalla testin loppumista, jolloin pääsisin hyppäämään takaisin remmiin.

Työvuorotiimissämme ollut team leader, jota kutsun nimellä Nallekarhumies (jonka karhumainen olemus muodostui harmaista hiuksista, kahden metrin pituudesta ja ladon ovien levyisistä hartioista). Nallekarhumiehen kanssa juttelimme pitkiäkin pätkiä suomeksi ja hän selitti minulle usein keikkojen jälkeen niihin liittyviä seikkoja suomeksi. Tiimimme kuski kertoi käyneensä pari vuotta sitten Lappeenrannassa Sataman valot-nimisen tapahtuman aikaan.

Työvuoron jälkimmäisen puoliskon olin nuoren naishoitajan kanssa, jolla oli saman verran työkokemusta kuin MP-miehellä. Kutsutaan naista nyt vaikka nimellä Pisama (koska niitä hänellä riitti!). Pisama ei puhunut hirmu hyvää englantia, mutta oli mukava huomata että hän kuitenkin yritti keskustella kanssani, vaikka englannin puhuminen tuntui häntä jännittävän jonkin verran. Pisaman ohjauksessa pääsin muun tutkimisen ohella valmistelemaan lääkkeitä ja antamaan lääkepistoksen pakaraan.
Koulussa meille on lihakseen pistettäviä lääkkeitä varten opetettu pistämään lihakseen pistettävät lääkkeet ventrogluteaalisesti (alla olevassa kuvassa keskellä), joka on suositellumpi pistopaikka pakaraan pistämisen sijaan. Sen vuoksi tuo pakaraan pistäminen tuntuu aina vähän viheliäältä, kun tietää osaavansa turvallisemman pistotavan.

Nyt tuntuu, että mitään järkevää tekstiä ei tästä vuorosta irtoa. Olin ylpeä siitä, että heräsin yölläkin jokaiselle hälytykselle ihan omatoimisesti. Välillä tuntui, että pönttö on aivan sekaisin, mutta pää pysyi yllättävän skarppina. Huomenna jälleen uusi vuoro ja uudet kujeet!

Kello 02:05.

Vuoron erikoisimmat potilastapaukset:

1. Vanha nainen, tajuton, huonosti hengittelevä. Ei reagoi herättelyille, vahva epäilys neurologisesta tapahtumasta.
2. Nuori mies, sammunut hankeen, lievästi alilämpöinen.

Tapahtumia ajalta 24.-25.1.

Arjen asiat alkavat olemaan nyt kunnossa. Valtakunnassa kaikki hyvin ainakin tällä erää! Tässä kuulumisia eiliseltä ja tältä päivältä. :)

Sunnuntai 24.1.

Täällä satoi todella paljon lunta. Olin suunnitellut edellisenä päivänä lähteväni ulkoilemaan ja meinasin lumipyryn takia hannailla. Jossai vaiheessa kuitenkin sohvalla rötvääminen alkoi käymään hermoille sen verran, että puin reippaana tyttönä toppavaatteet päälle ja suuntasin pihalle.

Kerrostaloni takapihalta löysin aidatun urheilukentän, joka oli aivan täynnä lunta. Kentän ympäri meni kuitenkin jokseenkin tallattu kävelyreitti. Muutamien päivien liikkumattomuuden innoittamana juoksin kentän kertaalleen ympäri. Löysin kentän laidalta ison ajoneuvon renkaan, joka oli upotettu maahan. Hyppelehdin renkaan yli ja sen päälle, jonka jälkeen vetäisin vielä kävellen kunniakierroksen kentän ympäri. Teki oikein hyvää!

Aamuisen rötväyksen ja pienen pihariehuntahetken jälkeen soittelin Skypellä kotiin päin isosiskolleni, jonka seurassa onnekseni oli myös 6-vuotias siskontyttöni. Heidän perheensä pakkaili tavaroita omaa matkaansa varten, ja pikkuneiti esittelikin innoissaan minulle koko perheen aurinkolasit ja hänen omia lentokoneeseen otettavia tavaroitaan (penaalissa olleista kynistäkin sain esittelyn yksi kerrallaan, niitä oli ainakin 15). :)

Käydessäni joulun aikaan vanhempieni luona, tapasin Joensuussa asuvia parhaita ystäviäni. Mikä yhteensattumus olikaan, kun toinen heistä kertoi tulevansa Tallinnaan samaan aikaan kanssani kolmeksi viikoksi opiskelijavaihtoon paikalliselle konservatoriolle! Tapasimme ystäväni ja hänen konservatorio-opiskelukaverinsa kanssa eilen. Ystäväni oli kuullut hyvästä bistropaikasta, johon suunnistimme yhteistuumin Google Mapsin avulla. Frank-niminen kohteemme löytyi hetken etsinnän jälkeen. Sovimme tapaavamme ehdottomasti uudemman kerran lähipäivinä, Tuli heti kotoisampi ja turvallinen olo tämän tapaamisen myötä. <3

Maanantai 25.1.

Ennen tämän päivän reissua keskustaan olin suunnitellut selvittäväni läppärin nettiasiat kuntoon. Otin yhteyttä sähköpostilla yhteyshenkilööni jo eilen, joka tulopäivänäni toi minut asunnolleni. Hän kertoi, että talossa ei ole käytettävissä nettiä, mutta prepaid-liittymä olisi minulle hyvä vaihtoehto.

Suuntasin Kristiine Keskukseen Telian liikkeeseen. Jossa vierailinkin neljä eri kertaa ottaen neljä eri vuoronumeroa jonottaen neljä kertaa tiskille pääsyä... Loppuvaiheessa alkoi jo hävettää ja sitten naurattamaan!

1. Ensimmäisellä kerralla kävin kysymässä, löytyykö ko. puljusta kuukauden mittaista sopimusta. Ystävällinen nuori miesmyyjä (kutsun häntä Pulkkiseksi, koska hän näyttää eräältä ystävältäni) esitteli minulle vaihtoehdot, joista päädyin prepaid-vaihtoehtoon 30 päivää, 20GB ja 12€. Halpaa kuin saippua! Kävi ilmi, että tarvitsen nettiliittymän SIM-korttia varten laitteen, johon SIM-kortti asetetaan ja yhdistetään sitten tietkoneeseen. Vaihtoehdot olivat joko 60€ maksava multihypersuperhyvä netin jakava minireititin tai 50€ hintainen USB-tikku. Ei kiitos. Ilmoitin haluavani nettiliittymän heiltä, mutta etsisin tämän (helvetin)koneen jostain muualta. Lupasin palata hieman myöhemmin takaisin. Myyjä lupasi auttaa minua asennushommissa tarvittaessa, sillä olinhan fiksuna tyttönä ottanut läppärini mukaan!
2. Tässä välissä juostaan paikalliseen Giganttiin (Euronics), meinaan ostaa erheellisen laitteen, pahoittelen myyjälle väärinkäsitystä, marssin vastapäätä sijaitsevaan Elisan liikkeeseen ja saan sieltä nettitikun hintaan 30€.
3. Palaan takaisin Telialle Huawein nettitikku kätösissäni. Toivon pääseväni Pulkkisen luo, mutta sen sijaan minua palvelee hattarahiuksinen keski-ikäinen nainen, joka onnekseni puhui englantia sen verran, että sain asiani selitettyä. Tällä kertaa sain mukaani nettiliittymän prepaid-SIM -kortin ja palan mainossuklaata.. Siirryn liikkeen ulkopuolelle penkille asennushommiin.
4. SIM-kortithan tunnetusti ovat isossa kortissa, josta se on helppo irroittaa. Ympärillä olevia muoveja voi irroittaa sitä mukaa, kuinka pieneksi kortin haluaa. Sen sijaan, että olisin lukenut käyttöohjeet paremmin, yritin tunkea SIM-korttia muistikorttipaikkaan ja totesin "Ei mahu ei, perkele". Kynin SIM-kortin pienimpään mahdolliseen vaihtoehtoon, kunnes tajuan SIM-korttipaikan olleen tyystin eri reikä, kuin mihin olin sitä ensin tunkenut. Työnnän kortin takaisin kahteen isompaan kuoreen, josta sen irroitin. Käyttöohjeessa lukee, ettei nään saa tehdä. "PERKELE!"
5. Marssin takaisin Telialle. En taaskaan pääse Pulkkisen luokse, vaan joudun kyrpiintyneen oloisen naismyyjän palveltavaksi. Selitän naiselle, että rikoin kortin epähuomiossa ja tarvitsisin uuden. Naismyyjä toteaa "not broken", painaa kortin mattoveitsen kärkeä käyttäen takaisin niihin kahteen kuoreen paikalleen, asettaa kortin nettitikkuuni ja antaa sen minulle takaisin. Kiitän palvelusta ja suuntaan Robert's Coffeehen asennuskaakaolle.
6. Saan maailman parasta kahvilapalvelua. Keski-ikäinen barista ei puhu kunnolla englantia, mutta palvelee minua erittäin ystävällisesti puhuen 50/50 viroa ja englantia. Minä puhun 10/10/80 prosenteilla suomea, viroa ja englantia. Barista oli kiinnostunut siitä, miksi olen täällä ja kerron olevani kiirabissa harjoittelussa. Hän toteaa minun olevan kaunis tyttö ja kertoo oman tyttönsä olevan 23-vuotias. On ihanaa saada noin ystävällistä palvelua ja keskustelua aikaiseksi, vaikka välissä onkin selkeä kielimuuri.Sain maukkaan kaakaon mukaani ja menen hymyssä suin istumaan pöytään. Vetäisen läppärin ja helvetinkoneen repustani ja alan asennushommiin.
7. Saan kuin saankin helvetinkoneen asentaman ohjelman toimimaan läppärissäni ohjeiden mukaisesti. Eteeni avautuu nettiselaimen sivu, jossa minun on tarkoitus valita haluamani prepaid-liittymä, sekä maksaa se. Vaihtoehtoina on maksaa nettipankkisiirrolla tai ostaa "scratch card". Valitsen nettipankkisiirron. Swedbank, Nordea, Krediidibank, SEB Bank, LVH Bank.... "VOI PERKELE.". No mistäs hitosta noita raaputuskortteja saa?
8. Marssin Telialle häpeissäni vanhan tuttuni "kyrpiintyneen" naismyyjän luokse, jolle kerroin toivovani tämän olevan viimeinen kertani tässä liikkeessä tämän vuorokauden aikana. Saan lunastettua "scratch cardin" häneltä ja saan selkeästi säälistä jälleen mainossuklaata. Molempien naurun siivittämänä poistun liikkeestä. Tällä kertaa oikeasti viimeistä kertaa.

Lopputuloksena on varsin hyvin toimiva netti, jolla tälläkin hetkellä surffailen. HUH!

Kaiken tämän jälkeen hyppään bussiin kohti keskustaa. Kävin hortoilemassa Vanhassa Kaupungissa noin pari tuntia valokuvaten kiinnostavia pieniä yksityskohtia, sekä ihania vanhoja rakennuksia. Seuraavaa kertaa varten täytyy selvittää näkemisen arvoisia kohteita ja kiivetä näköalapaikalle!

Harkkavuoro 1

Harkkavuoro 1: Tallinnan kaupunkikeskustan asema
Keikkaluku: 11 hälytystä, 4 lapsipotilasta

Saavuimme asemapaikalle n. klo 08.30. Ambulansseille ei ole hallia vaan ne seisoivat aseman pihalla taivasalla. Keskustan asemalla päivystävät ambulanssitiimien lisäksi ensihoitolääkärit, joiden ajoneuvoina toimivat henkilöautot. Lääkäreillä on omat kuljettajat.

Asema oli kolmikerroksinen, iso ja vanha kivitalo. Toisin kuin suomalaiset paloasemat yleensä, tämä asema oli tavallinen asuinrakennus. Talon keskikerroksesta löytyi televisiolla ja sohvilla kalustettu oleskeluhuone, mm. keikkakaavakkeiden kirjaamiseen tarkoitettu tietokonehuone, päivystävän ensihoitolääkärin huone, keittiö ja WC. Yläkerrassa oli kolme lepohuonetta, yksi jokaiselle ambulanssitiimille, sekä WC. Ihmetystä herätti se, että ensihoitolääkärin kuljettaja nukkui oleskeluhuoneessa olevassa sängyssä, toisin kuin lääkäri, jolle oli yksin pyhitetty kokonainen huone. Alakertaan en uskaltautunut, koska minulle ei kerrottu mitä sieltä löytyy. Ehkä siellä oli joku pimeä ja kylmä kalmisto, ken tietää.. :)

Lepohuoneissa oli jokaiselle työntekijälle (ja minulle) oma tuoli, lukuvalo, sänky, tyyny ja huopapeitto. Huono olo ja ruokahaluttomuus vaivasivat minua koko vuoron ajan, vaikka yritinkin syödä ruokaa pieniä annoksia pitkin päivää ja nautin runsaasti nestettä. Eritoten istuessani ambulanssissa selkä menosuuntaan päin tuntui siltä, että Pirjo ja Ykä tulevat kylään.. Lisäksi kaikki yksityishenkilöiden asunnot, joissa kävimme keikalla, olivat tuskastuttavan kuumia. Vointini ja huonosti nukutun yön vuoksi pyrin nukkumaan keikkojen välissä. Tässä vaiheessa ei haitannut yhtään, että mitään ylimääräistä ohjelmaa keikkojen lisäksi ei ollut.

Odotin perjantain vuoksi kiireisempää vuoroa ja ohjaajanikin totesi vuoron olleen yllättävän rauhallinen, erityisesti yön osalta. Yön aikana herätyksiä oli verrattain vähän. Viimeiseltä keikalta palasimme asemalle n. 04.40 ja saimmekin nukkua 07.25 saakka, jonka jälkeen pakkasimme tavarat ja lähdimme ajamaan takaisin pääasemalle. Tuovuoro päättyy, kun ambulanssien varusteet on tarkistettu ja täydennetty, sekä auto pesty.

Vuoron potilastapaukset:

• Päiväkoti-ikäinen tyttö, jalan päälle oli kaatunut lasiovi.
• Päiväkoti-ikäinen poika, kaatunut, päässä haava.
• Päiväkoti-ikäinen, oksennellut neljä tuntia.
• Aikuinen nainen, jolla gynekologista vuotoa ja vatsakipua.
• Vanha nainen, jolla heikkouden ja hengenahdistuksen tunnetta.
• Vanha mies, jolla hengenahdistusta ja rintakipua, sekä useamman päivän kuumeilua.
• Vanha mies, jonka nefrostooma (eli munuaiseen selän puolelta ihon läpi menevä virtsakatetri) oli alkanut vuotamaan.
• Vanha nainen, jolla oksentelua, vatsakipua ja mustia ulosteita.
• Keski-ikäinen nainen, jolla rytmihäiriötuntemusta.
• Nuori tyttö, kaatunut humalassa.

*Selviämisasemalla tarkoitan poliisiaseman sisällä ollutta huonetta, jossa oli sänkyjä ja jokaisella sänkypaikalla hoitovälineitä ja peruselintoimintojen seurantaan tarkoitetut monitorit. Huoneessa työskenteli kaksi sairaanhoitajaa, jotka vahtivat tällaisten tapausten vointia yön yli. Hoitajat saavat sitoa ko. tapaukset raajoista liinoilla sängyn laitoihin kiinni.

Harmittaa todella paljon, että ensimmäinen vuoro meni hieman niin ja näin olotilan takia. Huomenna on onneksi seuraava vuoro, joka menee varmasti paremmin. :)

Sorvin ääreen, sorvin ääreen

Nyt päästään kiinni siihen, miksi minä ylipäätänsä olen täällä Tallinnassa!

Kuten jo aiemmin kerroin, suoritan koulutaipaleeni viimeistä harjoittelujaksoa Tallinnan ensihoitopalvelussa (engl. Tallinn Emergency Medical Service, TEMS).
Harjoittelujaksoni kestää kuusi viikkoa, jonka aikana teen kymmenen 24 h:n mittaista työvuoroa.

Harjoittelujaksolle olen asettanut omia henkilökohtaisia tavoitteita ja lisäksi koulun puolesta on tavoitteita, jotka ovat yhteisiä viimeisen harjoittelunsa ensihoidossa suorittaville. Minulle on määritelty omat ohjaajat, joiden vuorojen mukaan työvuoroni suunnitellaan. Työvuorosykli menee pääsääntöisesti niin, että yhden vuorokauden mittaisen työrupeaman jälkeen on kolme vapaapäivää (ns. nukkumapäivä, jonka aamuna päästään vuorosta, sekä kaksi täyttä vapaata päivää).

Suorittaessani harjoittelua eri maassa, erilaisessa ensihoitojärjestelmässä, ja kun yhteistä kieltä potilaiden kanssa ei aina löydy, osallistuminen hoitotyöhön on hieman erilaista, kuin Suomessa ollessa. Olen kuitenkin päättänyt, että haluan osallistua potilaiden hoitoon niin paljon, kuin tilanteet sen vain sallivat. :) Onneksi ambulanssissa käytettävät hoitolaitteet ovat tuttuja, joten niiden opetteluun ei kuulu tuhottomasti aikaa.

Työvuorojen kulku ja ambulanssin henkilöstö:

Työvuorot alkavat aamuisin joko 08.00 tai 09.00. Ensihoitopalvelun pääasema sijaitsee Mustamäen kaupunginosassa, josta työvaatteiden vaihdon ja ambulanssien varusteiden tarkistamisen jälkeen hajaannutaan eri asemille ympäri kaupunkia.

Ambulanssissa työskentelee kolme henkilöä:
Kuski: ajaa autoa koko vuoron ajan, auttaa hoitovarusteiden kantamisessa, sekä potilaan mahdollisessa kuljetuksessa asunnosta ambulanssin kyytiin. Kuski ei osallistu hoitotoimenpiteisiin.

Assistant nurse: istuu ambulanssin takaosassa olevassa hoitotilassa, suorittaa suurimman osan hoitotoimenpiteistä (mm. pulssin, happiarvon ja verenpaineen mittaus, sydänfilmin ottaminen ja potilaan lääkitseminen jne.) ja potilaan ollessa ambulanssin kyydissä istuu tämän kanssa hoitotilassa kuljetuksen ajan. Assistant nursena voi toimia sairaanhoitaja tai ensihoitaja. Tämä henkilö toimii minun harjoitteluohjaajani!

Team leader: istuu autossa apukuljettajan paikalla. Toimii ns. tiimijohtajana, joka hoitaa potilaan haastattelun (henkilötietojen, taustatietojen ja sen hetkisen ongelman selvittely), tekee päätökset annettavasta hoidosta ja huolehtii keikkojen kirjaamisesta ensihoitokaavakkeelle. Team leader tekee myös joitakin hoitotoimenpiteitä ja tulee tarvittaessa hoitotilaan assistant nursen avustajaksi, jos potilaan hoito vaatii enemmän huomiota ja käsipareja. Team leaderina toimii ensihoitaja, joka on käynyt lisäkoulutuksen tätä hommaa varten.

Ambulanssin takatilassa on siis kovasti tungosta, sillä minäkin istun siellä. :)

Toisin kuin Suomessa, palomiehet ja ensihoitajat eivät työskentele samoilla asemilla. Olen suorittanut kaksi aiempaa ambulanssiharjoitteluani Pohjois-Karjalan pelastuslaitoksen pääasemalla Joensuussa, jossa oli jokaiselle vuorolle tehty ns. työvuorosuunnitelma, jota toteutetaan hälytyksien välissä. Suunnitelmaan kuului mm. autojen isommat viikkohuollot/sisäpesut, happipullojen tilaukset ja liikuntakoulutus (jota suoritettiin omatoimisesti mm. aseman kuntosalilla) näin esimerkkeinä. Käytännössä siis päivän ajaksi oli ohjelmaa, eikä asemilla vain lorvittu tai nukuttu silloin, kun hälytyksiä ei ollut. Täällä minulle sanottiin, että voit vapaasti ruoanlaiton ja television katselun lisäksi nukkua, jos haluat. Tämä kuulosti aluksi oudolta ottaen huomioon, minkälaisiin työvuoroihin olen edeltävän kertoman mukaan tottunut.

Tarkoituksenani on muun höpöttelyn ohessa kertoa jokaisesta työvuorosta jotain täällä blogin puolella. Hälytyksistä en tietoturvasyistä ja hyvästä etiikasta johtuen voi kertoa mitään dramaattisia tai tietoturvaa vaarantavia yksityiskohtia, kuten jokainen varmasti ymmärtää. Voin kuitenkin jakaa onnekseni hieman kokemuksia, jotta pääsette kiinni siihen, minkälaista ensihoito täällä Tallinnassa on! Uskon, että varsinkin jo työssä olevia/koulukavereita/tulevia kollegoita nämä asiat kiinnostavat.

Mahdolliset keikkakertomukset ovat osittain hyvin suurpiirteisiä, sillä viroa ja venäjää ymmärtämättömänä aivan kaikki keikkojen yksityiskohdat eivät aina minulle selviä. Ohjaaja kyllä yleensä selostaa minulle pääpiirteissään, mitä vaivoja potilaalla on, mitä haastattelun yhteydessä on käynyt ilmi ja mikä on toimintasuunnitelma ja miksi.

Tämä toivottavasti avaa hieman käsitystä siitä, minkälaista täällä on. :)

Näin minä vihellän matkallani

Laivarotan lokikirjaa , tammikuun 21. päivänä armon vuonna 2016
(Eli juttua laivamatkan alusta ensimmäisen Tallinan päivän iltaan)

Klo 11.46
Istun Viking XPRS-laivan kannella 8 eräässä pöydässä ihan issekseni. Laivalla on verrattain vähän matkustajia. Ikkunasta ulos katsoessa näkyy vain valkoista, on aika sumuista. Laivan radiossa soi Grease-elokuvan musiikkia. Langaton verkkoyhteys toimii ihan jeppisjee, harmittaa vaan, etteivät Spotify ja Youtube suostu toimimaan. Laivaan tullessa minulla oli aivan jär_kyt_tä_vän kuuma, kun yritin selvitä toppatakkiin vuorautuneena kaikkien kantamusteni kanssa. Ohitseni viipotti juuri noin nelivuotias tyttölapsi, jolla oli maailman hienoin tekonahkaduffelisysteemiliivi. Seuraava missio olisi löytää toaletti ja piipahtaa sen jälkeen kannelle kameran kanssa.

Klo 13:30
Hyvinkin rapsakkaan tuulen siivittämänä selvisin kuvausreissultani. Olen makoillut hetken laivan kannella 6 portaikon vieressä lattialla. Nukuttaisi aivan kamalasti ja paleltaa vietävästi. Alan yhtäkkiä tuntea, kuinka paha olo hiipii kurkkuun, mahaan koskee ja kiertää. Olo ei tunnu hyvältä missään asennossa. Syytän heikkoa ravitsemusta, mutta tässä jännityksessä ei ole oikein ollut nälkä.

Klo 13:50
Laiva on saapumassa satamaan ja yritän huonoa oloa pidätellen nostella matkatavarani selkään. Laivasta poistumiseen minulta kului 25 minuuttia, sillä jouduin pysähtelemään useasti haukkaamaan happea.

Klo 14:25
Olen selvinnyt terminaalin pääoville, jossa minua odottaa ensihoitopalvelun auto ja TEMS:n (Tallin Emergency Medical Service) Field manager, jonka kanssa matkaamme osoitteeseen Retke Tee 1, jossa sijaitsee ensihoitopalvelun pääasema.

Klo 15:20
Asemaan tutustumisen, paperin pyörittelyiden ja ensimmäisten vuorojen ajankohtien selviämisen jälkeen pääsen ensihoitopalvelun työntekijän (jonka status ei minulle ihan selvinnyt) kyydillä majoituspaikkaani. Taloni sijaitsee muutaman kilometrin päässä ensihoitopalvelun pääasemalta. Asunnon patteri on ollut pois päältä, joten sisällä on todella kylmä. Myöskään jääkaappi ei toimi. Asunnossa ei ole sänkyä, ainoastaan sohva (onneksi uusi ja jämäkkä), jolla nukun seuraavat kuusi viikkoa. Suurena plussana on se, että tämä talo ja asunto ovat hyvin uuden tuntuiset ja siistit.

Klo 16.00
Soitan Soneran asiakaspalveluun, sillä puhelimeni mobiilidata ei suostu toimimaan. Saan tekstiviestinä ohjeet puhelimen asetuksien tarkistamiseen. Hetken rämppäämisen tuloksena oli ei_mitään. Alan nukkumaan, on kipeä olo.

Klo 17:30
Herään kauneusuniltani ja suuntaan edelleen huonovointisena ulos siinä toivossa, että löydän ruokakaupan. Ystävällinen ohikulkija neuvoi minut lähimmäle ruokakaupalle, joka löytyi alle 500 metrin päästä. Tämä nostatti hieman fiiliksiä! Kauppareissu itsessään oli hieman tuskainen, sillä hikoilin kuin pieni sika ja huono olo vain paheni. Syön banaanin kaupan sisällä ennen asunnolle taapertamista.

Klo 20:08
Olen selvinnyt kaupasta kotiin ja keittänyt kananmunia. Istun peittojen sisällä palellen, olo on edelleen kipeä ja oksettava. Olen yrittänyt syödä edes jotakin, sillä verensokerit ovat varmasti matalahkot. Syöminen auttaa hieman, mutta ei mitenkään merkittävästi. Suunnittelen meneväni nukkumaan pian. Ensimmäinen työvuoroni alkaa huomenna klo 8. Pääasemalla minun täytyy olla viimeistään klo 07.30.

"Mutta aattele miten hyvän blogitekstin sie tästä saat!"

Niin. Kun on tyhmä, niin sitten on vaan tyhmä.

Neiti on niin varautunut matkalle lähtöön; tarvittavat lääkkeet on ostettu, pakattavat tavarat on mietitty tarkkaan (ja silti kantamuksia on niin paljon, että selkäranka napsahtaa pian poikki taakan alla), matkaliput on ostettu hyvissä ajoin ja lähtöpäivälle on varattu niin paljon löysää päivän ohjelmien välissä, että ehtii hyvin juna-asemalle ja tapaamaan poikaystävää (myöhemmin S) ennen junan lähtöä.

MUTTA KUN EI.

Summa summarum ja lyhyestä virsi kaunis: tajusin 45 minuuttia ennen junani lähtöä, että minulla ei ole mukana passiani, olen jättänyt oman ja S:n asunnon avaimet S:n asunnolle, kuvittelen passini olevan omalla asunnollani, jonne S sai järjestettyä minulle ja itselleen kyydin (kiitokset vain avoanopille ja tämän miehelle), koska hänellä oli sillä hetkellä ainoat avaimet asuntooni, käännämme asuntoni ylösalaisin, passia ei kuitenkaan löydy, soitan äidilleni Joensuuhun, joka kertoo että passi on siellä, äitini lähettää skannatun kuvan passistani tädilleni, jonka luona olen seuraavan yön, tätini tulostaa lähetetyn kuvan, että olisi edes joku todiste olemassaolevasta passista.

Päästäisitkö sinä tämän näköisen ihmisen kotimaahasi kuudeksi viikoksi? No en minäkään. Alitajunta varmaan halusi passin jäävän kotiin, jotta sekä minä, että tullivirkailija säästymme kiusalliselta tilanteelta.

SINÄ_IDIOOTTI_OLIT_KOTONA_JOULUN_AIKAAN_VIIKON!! Et sitten äidin patisteluista huolimatta voinut tarkistaa niitä laatikoita vielä kertaalleen, että se matkanteon mahdollistava asiakirja olisi edes mukana. Vanhana listojen rakastajana olisit voinut tehdä itsellesi listan tavaroista, jotka tarvitset mukaasi tai etsiä netistä matkaanlähtijän muistilistan.

Onneksi on perhe, joka auttaa kaikenlaisissa tilanteissa. Äitini ja siskoni (ja ilmeisesti 81-vuotias mummoni, go mummo!) olivat tehneet hieman salapoliisityötä passiasioita koskien, joten en ole jäänyt tuleen makaamaan, vaan olemme keksineet sotasuunnitelman huomiseksi:

1. Herätyskello herättää minut huomenna 06.45 _iloisesti_ ihanaan aamuun.
2. Suu mutturassa ja kulmat kurtussa marssin peilin eteen ja totean ilokseni, että näytän aivan petolinnun peräsimeltä. Kiva.
3. Pesen kasvoni siinä toivossa, että tapahtuu elämää suurempi ihme ja näytän upealta passikuvaa varten. Reality check - tyynyn kuva on edelleen poskessa, silmät ovat turvoksissa ja iso finni möllöttää keskellä otsaa. Ei auta.
4. Itketään samalla tavalla hiljaa hetki, kuin puhelinliittymäsotkun kanssa.
5. Suditaan naamaan sen verta meikkiä. että munakoison väriset silmänaluset peittyvät ja pysytään passikuvan virallisten ohjeistuksien sisällä.
6. Kävelen ihan turistina kohti juna-asemaa puhelin kourassa HSL:n reittiopasta töllöttäen ja yritän päästä oikeaan lähijunaan.
7. Saavun toivottavasti ennen kellonlyömää 07.45 Pasilan aseman läheisyyteen ottamaan _onnistunutta_ passikuvaa
8. Kävelen ulos alla olevan näköinen passikuva kourassani ja suuntaan Pasilan poliisiasemalle.
   
9. Tunnen poliisiasemalla itseni rikolliseksi, vaikken mitään ole tehnytkään. Koska poliiseilla nyt vain on sellainen vaikutus aivotoimintaani.
10. Laitan varpaat ja sormet ristiin, toivon pääseväni nopeasti tiskille palveltavaksi
11. Poistun poliisiasemalta väliaikainen passi kourassani.

Minulla on aina ollut jotain ylimaallisia voimia selvitä tämän tyyppisistä pattitilanteista, joten toivotaan että yllä oleva suunnitelma toteutuisi. Pahoittelut kanssamatkustajille läppärin näppäinten aggressiivisesta hakkaamisesta ja kaikille muille lihavoinnin ja capslockin liikakäyttöä.